Punaisesta ja vihreästä


TEKSTI JA KUVITUS
Henna Huotarinen

Puna-vihersokeus on tavallisimpia värinäön häiriöitä. Värisokeille ihmisille maailma näyttäytyy hieman erilaisena kuin monille muille, mikä mukanaan omat haasteensa, mutta samalla myös omat etunsa. Saimme haastateltavaksi graafisen suunnittelun opiskelijan Esa-Pekka Tupen, joka kertoi meille elämästään värisokeuden parissa.

Graafikot painiskelevat monien väreihin liittyvien kysymysten parissa. Mitä värejä yhdistellä? Kuinka saada tietyt sävyt erottumaan? Sopivatko valitut värit oikeasti yhteen? Mutta mitä tehdä silloin, kun jokin väri on itselle näkyvä, mutta jollekin toiselle näkymätön?

Useilla ihmisillä on eriasteisia näkökyvyn poikkeamia, jotka tekevät värien näkemisestä erilaisen kokemuksen. Heille useat sävyt eivät näyttäydy täysin sellaisina kuin monille muille. Terveyskirjaston mukaan tavallisinta värinäön häiriötä eli puna-vihersokeutta esiintyy 8% miehistä ja 0,5% naisista. Poikkeamien yleisyydestä johtuen myös luovilta aloilta löytyy henkilöitä, jotka näkevät värejä eri tavalla.

Lapin yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtaja sekä graafisen suunnittelun opiskelija Esa-Pekka Tuppi istuutui kanssani alas jakamaan kokemuksiaan värisokeuden kanssa elämisestä.

Tuppi ei lapsena pohtinut värisokeuttaan, vaan oletti sen olevan kaikkien ongelma.

– Mulla on puna-vihersokeus. Tämä puna-vihersokeus on aika pitkälti spektri. Itse olen ehkä sieltä lievimmästä päästä, kertoo Tuppi.

Hän muistelee lapsuuttaan ja ensimmäisiä kokemuksia värisokeudesta 4–5-vuotiaana.

– Saatoin värittää nurmikkoa ruskealla tai hiuksia vihreällä. Varsinkin jos piirsi hämärässä, niin silloin tummanruskea ja tummanvihreä menivät helposti sekaisin.

Vähitellen Tuppi alkoi huomata värisokeutensa. Hän ei sitä lapsena kuitenkaan pohtinut, vaan oletti sen olevan kaikkien ongelma. Koska kyse oli vain pienestä värinäön heikentymästä, asiaan alettiin kunnolla kiinnittää huomiota vasta peruskoulussa.

– Terveystiedon tunnilla tehtiin niitä täplätestejä ja silloin aina naureskeltiin, että löydän sen eri numeron kuin mitä pitäisi löytää.

Silmien verkkokalvoilla on kolmenlaisia tappisoluja, jotka reagoivat eri väriseen valoon: siniseen, vihreään tai punaiseen. Värinäön häiriöt syntyvät, kun yksi tai useampi tappisolutyyppi toimii puutteellisesti. Eri henkilöillä tämä voi esiintyä eri asteittain. Tappisolut toimivat herkimmillään kirkkaassa valossa. Tästä johtuen jokainen kokee värien erottuvuuksien heikkenemistä hämärässä.  

Pahimmassa tapauksessa tappisolut puuttuvat kokonaan, jolloin henkilöllä on täydellinen värinäön puute. Täydellisen puna-vihersokeuden omaavan henkilön punaiseen ja vihreään valoon reagoivat tappisolut eivät toimi. Tuppi muistelee mielenkiinnolla kohtaamiaan muita värisokeita henkilöitä:

– Vahvasti puna-vihersokeisiin ihmisiin olen törmännyt muutaman kerran. Se tuntuu niin kummalliselta, että he eivät erota, mikä on punainen ja mikä on vihreä, koska itselle se on kumminkin niin selkeä asia.

Valöörien ja värien tutkailu on kehittänyt Tupen silmät huomaamaan eroavaisuuksia herkästi.

Tuppi palaa ajatuksissaan takaisin lapsuuden muistoihin isovanhempiensa marjapensaissa. 

– Mummalla ja paapalla on isot vadelmapuskat ja tykkäsin keräillä vadelmia, mutta itsellä oli tosi vaikea löytää niitä, varsinkin kun ne olivat sellaisessa katveessa. Ne puskat kasvoivat tosi korkeiksi ja kun siellä oltiin sisällä, se purppuranväri, tai se vadelmanpinkki, sekoittui sinne.

Puolukkametsällä Tuppi muistelee, kuinka ei nähnyt marjoja samalla tavalla kuin monet muut. Toiset saattoivat hihkua puolukoiden paljoudesta, jota Tuppi ei ollut itse edes huomannut hämärässä metsässä.

Tupen mukaan valöörit ovat hänen näkönsä kannalta kriittisin asia värejä tarkastellessa.

– Muistan kun me ollaan kerran mumman kanssa oltu puolukassa ja silloin mää en tiennyt vielä, että mulla on puna-vihersokeutta. Kun muut sai kerättyä ämpärinsä täyteen hyvin nopeasti, itsellä oli nipin napin täyttynyt pohja. Ja sitten kun meni sillä marjanpoimurilla vaan kaikki puskat läpi, niin siellä oli enemmän lehtiä kuin niitä marjoja, nauraa Tuppi.

Valöörien ja värien tutkailu on kuitenkin kehittänyt Tupen silmät huomaamaan eroavaisuuksia herkästi. Kysyessäni taiteen opiskelijoille tutun väriopin kurssin erilaisista väri- ja valööritesteistä, Tuppi huomauttaa tästä värinäkönsä kehittyneemmästä puolesta.

– Minulle valööritesti oli paljon helpompi kuin monelle muulle. Samoin netissä on se peli, jossa tulee paljon neliöitä ja yksi niistä on pikkuisen eri värinen – itse pääsen siinä paljon pidemmälle kuin keskiverto.

Mun mielestä se on maailman ällöttävin väriyhdistelmä.

Nyt neljättä vuotta graafista suunnittelua opiskeleva Tuppi puhuu värien vaikutuksesta omaan työskentelyynsä. 

– Jos minä näen vihreää ja punaista, niin ne ovat vihreä ja punainen. Sitten kun mennään sinne spektrin toiseen päähän, kaikki on ruskeaa.

Hän toteaakin monien luulevan virheellisesti, että puutteellisella värinäöllä värit muuttuvat harmaiksi, vaikka tosiasiassa värit muuttuvat rusehtaviksi.

Tuppi ei koe värisokeuden vaikuttaneen negatiivisella tavalla työelämäänsä. Lapsesta asti kehittynyt tarkempi valööri- ja intensiteettisilmä on hänen apunaan töitä tehdessä. Hän nostaa esimerkiksi tilanteen, jossa hänen luokkatoverinsa oli käyttänyt logotehtävässä sekä kirkkaanoranssia että kirkkaanvihreää. Tähän hän oli kommentoinut värisävyjen olevan valööreiltään liian lähellä toisiaan ja ne eivät ehkä menisi värisokeilta läpi. 

Työskentelyssään Tuppi kertoo miettivänsä aktiivisesti värivalintoja. Hän toteaa käyttävänsä paljon kirkkaita värejä ja valitsevansa yllättäviäkin väriyhdistelmiä. 

– En tiedä teenkö sen tietoisesti, mutta vältän pitkälti tätä puna-viherkomboa, jos itse teen suunnittelutyötä. Toisinaan tehosteena käytän, mutta mun mielestä se on maailman ällöttävin väriyhdistelmä, Tuppi naurahtaa.

Hän antaa myös vinkin värien käyttöön: ohjelmien oletusväripaletit eivät aina ole mitään parhaimpia. Niissä kun saattavat valöörit olla niin lähellä toisiaan.

Värisokeuttaan Tuppi ei koe millään lailla heikkoutena, pikemminkin päinvastoin apuna hänen alallaan. Hän näkee myös etunaan sen, miten hänen kokemuksensa auttaa samastumaan niihin ihmisiin, jotka ovat täysin värisokeita.

Tuppi kokee, että värisokeus ei missään nimessä saisi olla rajoite taidealalla. Hänen mielestään onkin hyvä, että värinäköä ei testata esimerkiksi pääsykokeissa. 

 – Uskon, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa, jos omistaa tällaisen kyvyn.

Kysyessäni häneltä hupaisasti minkä hän kokee olevan salainen kykynsä, letkauttaa hän yhtä lailla takaisin:

 – Olen puna-vihersokea!

More Stories
Millä hinnalla?