Kuka Tapio?

Suomalainen muinaisjumala Tapio: metsän valtias, metsän eläinten hallitsija, metsästyksen ja karjanhoidon jumala. Tapio on ollut suomalaisille hyvin tärkeä olento, eikä tämä nimi ole unohtunut monilta vieläkään. Aikoinaan Tapiolle kohdistettiin monia pyyntöjä, kun tahdottiin jotakin metsästä tai kuljettiin sen siimeksissä. Esimerkiksi metsälle lähdettäessä oli tapana uhrata Tapiolle ensimmäinen saalis, kuten lintu. Tällä taattiin hyvä onni koko metsästys- reissulle. Uhrilahjoja jätettiin Tapiolle omistetuille paikoille, kuten kannolle eli ”Tapion pöydälle”. Muinaisjumalaa kunnioitettiin tämän mailla, sillä Tapio antoi omasta karjastaan, metsäneläimistä sekä muista antimistaan, ihmiselle osansa.

…Ei kun hetkinen, Tapio ei välttämättä ollut edes jumala?

Kuten monista suomalaisen muinaisuskon yksityiskohdista, muinaisjumalista jäljelle jäänyt tieto on aukollista ja osittain kadotettua. Ristiriitaisuuksia, erilaisia paikallisia tapoja ja tulkintoja sekä monia vastaamattomia kysymyksiä jää luultavasti iäti leijumaan suomalaisen muinaisuskon piiriin. Yhdeksi polttavimmista kysymyksistä Tapioon liittyen nousi se, kuka tai mikä tämä edes oli.

Mikä Tapio?

Tapio saatettiin kuvata ihmisen kaltaisena. Tapiota on kuvattu mieheen viittaavin piirtein, mutta toisaalta tämä on tulkittu joissakin tapauksissa naiseksi. On huvittavaa, kuinka monta eri muotoa Tapiosta lopulta tarjottiin. Käsillä on jonkinlainen identiteettikriisi, jonka seurauksena Tapiosta muotoutuu visuaalisesti moniulotteinen hahmo kuvattavaksi.

Monille pyhille asioille oli useita kiertoilmauksia, kiertosanoja, joita käyttämällä vältettiin sanomasta asian todellista nimeä. Tärkeille asioille oli omistettu liuta kiertosanoja, joilla niiden omistajaa kutsuttiin, lepyteltiin ja puhuteltiin todellisen nimensä sijasta. Yksi näistä kiertosanojen ryppään omaavista asioista oli erittäin pyhä eläin, jonka kiertonimityksiä kuulee edelleen suomen kielessä rutkasti, ja jotka ovat iskostettuja itse kunkin suomalaisen mieleen tarkoittamaan samaa asiaa.

Mesikämmen, Otso ja Kontio. Muinaisjumaluuden sijaan on ehdotettu, että Tapio olisi taas yksi noista kiertosanoista karhulle. Kutsutaanhan niin otsoa kuin Tapiotakin metsän kuninkaaksi. Tapio on voinut ilmeisesti olla nimitys metsälle itselleen, elollistetulle sellaiselle. Metsä on antanut ihmiselle omistaan ja sen suosioon haluttiin pyrkiä selviytymisen takaamiseksi. Ei vaikuta kovinkaan kaukaa haetulta, että metsää olisi itsessään palvottu jumalan tavoin.

Tapsan tahdit nyt

Tapion kotiosoite on kaikesta huolimatta yhä samassa tutussa Tapiolassa, syvällä metsässä. Ja perhettä vaikuttaa karttuneen mukavasti, olivatpa sen jäsenet mitä tahansa heidän todellisista ulkoasuistaan puhumattakaan. On Mielikki, Tapion tytöt ja Tapion pojat: löytyy Annikkia, Tellervoa, Lyyrikkiä. Kutsuja, pyyntöjä tai säännöllisiä uhrilahjoja ei tule enää nimeksikään metsäkulkijoilta, vaan Tapio on siirtynyt arkisen palvonnan kohteesta ajat sitten eläkkeelle.

Tapion maat, suomalaisille rakkaat metsät, ovat säilyttäneet tärkeän asemansa tähän päivään. Ei ole väliä, millaiseen asuun Tapion tulkitsee, kun päättää astua tämän poluille milloin milläkin asialla. Metsä on meille virkistyspaikka, rentoutumisen tyyssija, seikkailuretki, harrastusalue ja niin monta muuta asiaa. Kun joillekin metsä on jotakin pelottavaa ja arkeen ulottumatonta, suomalaisissa ajatukset metsästä tuntuvat edelleen olevan yhtä arjen ja juhlan kanssa. Sillä tavalla olemme edelleen metsää palvovaa väkeä.

Seuraavalla kerralla, kun päädyt metsäpoluilla Tapion pöydän nurkille, voit huikkaista metsänhaltijalle seuraavaa. Ei me sitä olla vähään aikaan unohtamassa. Niin, että kyllä me ymmärrämme varmasti kohdatessa, kenellä se identiteettikriisi täällä oikeasti on.