TEKSTI SINI LIIKANEN
Lorem ipsn gravida nibh vel velit auctor aliquet. Aenean sollicitudin, lorem quis bibendum auci elit consequat ipsutis sem nibh id elit dolor sit amet.
TEKSTI SINI LIIKANEN
Digitalisoitumisen näkökulmasta painettu lehti on varmasti kaikista vaarallisimmassa asemassa: painaminen on kallista eikä ihmisillä ylipäätään tunnu olevan aikaa printtilehden lukemiseen. Tuo ”sukupuuton” partaalla oleva media mahdollistaa kuitenkin edelleen Hannu Kyyriäisen työt infografiikan parissa.
— Aika Suomen Kuvalehdessä on mennyt todella nopeasti. Ei uskoisi, että olen ollut täällä jo kymmenen vuotta piirtelemässä, kyseisessä lehdessä infografiikkatoimittajana työskentelevä Kyyriäinen naurahtaa.
Otavamedia Oy:n viikoittain julkaisema Suomen Kuvalehti on poikkeuksellinen siinä mielessä, että sen suurimmat lukijaluvut tulevat edelleen painetun lehden puolelta. Tästä syystä myös Hannu Kyyriäisen työskentely tapahtuu edelleen printti edellä, vaikka digitaalisuus on tullut vuosien aikana mukaan aina vain vahvemmin. Infografiikan suunnittelun lähtökohtana on kuitenkin edelleen sille varattu sivumäärä, minkä lisäksi printin ilmestymispäivä rytmittää graafikon työskentelyä.
— Joitakin projekteja lähestytään digi edellä, kun halutaan tietoisesti haastaa omaa tekemistä. Nopeasti tullaan kuitenkin siihen, milloin infografiikan pitää olla lehdessä ja millainen sivumäärä sille on suunniteltu, Kyyriäinen avaa.
Mutta miten infografiikan suunnittelu kahteen eri mediaan sitten käytännössä toimii? Erot näkyvät konkreettisesti grafiikan muodossa: aikakausilehden aukeamalle voi suunnitella ison ja monimutkaisen kokonaisuuden, kun taas mobiilinäkymä pakottaa infografiikan pienempään pinta-alaan.
— Printissä panostetaan toimivaan sommitteluun, digissä toimivaan rakenteeseen. Iso kysymys on se, miten infografiikan saa sovitettua iPhoneen, Kyyriäinen kiteyttää.
Infografiikan suunnittelu mobiilinäkymään pakottaa miettimään asioita eri näkökulmista: kannattaako infografiikka pilkkoa osiin, tehdäänkö sille täysin oma julkaisu vai käytetäänkö scrollytelling-tekniikkaa, jolloin teksti ja kuva vuorottelevat sujuvasti keskenään. Samalla mietitään, voiko grafiikkaa jalostaa liikkuvaksi kuvaksi ja toimisiko se myös sosiaalisessa mediassa. Isoista kysymyksistä huolimatta tärkeintä on kuitenkin huomioida tekstin luettavuus ja grafiikan käytettävyys.
— Jos printin kohdalla tehdään paljon yhteistyötä, digi tuo mukanaan vielä enemmän ihmisiä ja eri tahoja, esimerkiksi koodarit. Jos halutaan tehdä jotain kunnianhimoisempaa, pitää ottaa mukaan koodia ja tällöin koodarin kanssa mietitään sopivaa ratkaisua infografiikan esittämiseksi.
Hannu Kyyriäinen valmistui Lapin yliopistolta vuonna 2006, mutta työskenteli infografiikan parissa jo paljon aikaisemmin: ensin Kalevan infografiikkaosastolla työharjoittelun ja kesätöiden merkeissä, sittemmin Aamulehdessä ja lopulta Suomen Kuvalehdessä. Kuva: Marjo Tynkkynen
Kumpi sitten on Hannu Kyyriäisen suosikki, printti vai digi? Painetun lehden puolta pitää ehdottomasti se, että paperiselle aukeamalle voi suunnitella infograafisen kokonaisuuden, johon lukija voi tarttua ja josta hän voi zoomailla kiinnostavia yksityiskohtia. Toisaalta tällainen muoto taas tarjoaa lukijalle helpomman mahdollisuuden jutun ohittamiseen toisin kuin digipuolella, jossa infografiikka vuorottelee jutussa tekstin kanssa. Digin kohdalla lopputulosta ei voi kuitenkaan koskaan tietää, sillä erilaiset näyttökoot mahdollistavat myös erilaiset näkymät. Digi on siis tarkoittanut graafikolle osittaista kontrollin menetystä.
— Aluksi tykkäsin tehdä todella paljon printtiä ja digin tekeminen tuntui vaikealta, kun työkaluja ei tuntenut kunnolla. Nykyään kuitenkin ajattelen, että vaikeuksia on kiva voittaa. Mutta molempi parempi, ja infografiikan parissa nämä kietoutuvat vahvasti yhteen. Kun tekee grafiikkaa printtiin ja keksii samalla, miten kuvasta saa liikkuvan, tekeminen printtiin ja digiin on oikeastaan yhtä samaa projektia, Kyyriäinen tiivistää.
Mikäli nykygraafikko mielletään lähinnä digipainotteisten töiden suunnittelijaksi, Toni Rantanen on tästä täydellinen esimerkki. Neljätoista vuotta alalla työskennellyt mies on keskittynyt lähes koko uransa ajan digipainotteisten töiden tekemiseen, ja viimevuosien aikana tehtyjen printtituotteiden määrän voikin laskea yhden käden sormilla.
— Yhdeksänkymmentä prosenttia työstäni on digitaalista tuotetta ja harvoin edes näen suunnittelemiani painotuotteita, sillä ne menevät yleensä suoraan asiakkaalle. Ja kun aloin miettimään, mitä painettua olen täällä Flatlightilla tehnyt, keksin ainoastaan Arctic Superfoodsin patukkakääreet ja tämän, Rantanen summaa ja osoittaa Rovaniemestä kertovaa esitettä.
Rantanen on työskennellyt pian kahden ja puolen vuoden ajan rovaniemeläisen Flatlight Creative Housen Art Directorina. Flatlightia voisi luonnehtia luovaksi toimistoksi, jossa toteutetaan videotuotannon lisäksi brändi- ja markkinointipuolta sekä konseptisuunnittelua. Digipainotteisesta tuotannosta huolimatta toimistossa korostetaan kokeilunhalua ja taiteellisen puolen hyödyntämistä suunnittelussa, mikä tuo perinteisen printtimedian mukaan myös Toni Rantasen sähköiseen työnkuvaan.
Toni Rantanen valmistui vuonna 2005 medianomiksi KYAMK:n ammattikorkeakoulun videopuolelta, mutta halusi opintojen jälkeen opiskella itse graafisen alan ammattilaiseksi. Kuva: Flatlight.
— Tykkään käyttää asioiden taustalla vanhempia tekniikoita ja luoda sitä kautta jotain uutta. Työni ei siis suoraan ole niin digitaalista: pyrin tekemään materiaaleja käsin ja vien ne sitten digipuolelle. Digitaalisiin juttuihin otetaan edelleen paljon vaikutteita printistä ja monia asioita yritetään luoda uudelleen digimaailmassa, Rantanen kertoo ja jatkaa:
— Printti toimii monessa suhteessa inspiraationlähteenä. Esimerkiksi taidehistoriasta ja entisajan typografiasta voi löytää jotain hienoa ja kiinnostavaa, jota muut eivät ole löytäneet.
Rantanen ei siis luo printti- ja digimedian välille selkeää kilpailuasetelmaa, vaan osapuolet ennemminkin kietoutuvat toisiinsa suunnittelijan kokeilunhalun myötä. Siitä huolimatta juuri digitaalisten tuotteiden merkitys korostuu asiakastöissä.
— Digi on varmasti kasvanut siksi ja sillä ajatuksella, että se on niin monipuolista. Digitaalisuus ei ole enää vain ruudulla, vaan myös muilla pinnoilla. Ja koronan myötä se on saanut entistä vahvempaa jalansijaa. Mutta tehdäänkö tämän kaiken jälkeen sitten paluu takaisin printin pariin? Rantanen pohtii.
Digitalisoitumisen vaikutuksen näkee hyvin myös esimerkiksi ihmisten ajattelutavassa – sähköiset tuotteet koetaan turvallisimpina, halvempina ja nopeampina kuin painetut. On totta, että printti on virheiden kohdalla anteeksiantamaton ja kallis materiaali, mutta myös digitaaliset tuotteet vaativat osaksensa aikaa. Esimerkiksi konseptisuunnittelun kohdalla pitää tehdä paljon taustatyötä ja kurkistaa niin sanotusti varjopuolelle.
— Nykyään halutaan paljon liikkuvaa kuvaa ja äänimaisemaa, joiden avulla digimaailmaan saadaan luotua aistillisuutta. Digissä pitääkin miettiä tarkkaan sitä, mikä on viesti, joka saa katsojan pysähtymään hetkeksi. Tietoa ei saa olla liikaa, vaan pitää keskittyä yhteen asiaan ja tehdä sen kautta jotain selkeää, Rantanen painottaa.
— Digitaalisuus vaatii myös paljon osaamista. Ei riitä, että suunnittelee, miltä asiat näyttävät, vaan pitää olla myös näkemys siitä, miten kyseisen asian voi toteuttaa.
Mikä on siis Toni Rantasen mielestä visuaalisen alan tulevaisuus printin ja digin suhteen?
— Printti ja digi tulevat jatkossakin tukemaan toisiaan, ja printti muuttuu digitaalisuuden ohella. Ehkä kohta ei tarvita painoa ja paperia, vaan materiaali on jotain muuta – paperi ei ole paperia, eikä muste mustetta. Mutta printti ei tule koskaan kuolemaan kokonaan, Rantanen ynnää.
Yksi syy siihen, miksi Miila Kankaanranta ajautui juuri graafiselle alalle, oli paperin rakastaminen. Kankaanranta kertoo, että hänellä on jo varhaisia muistikuvia siitä, miten ihanalta paperi materiaalina tuntui ja tuoksui. Sittemmin nainen onkin työskennellyt aina kyseisen materiaalin parissa: ensin opiskeluaikoina Lapin ylioppilaslehdessä ja nyt jo kymmenen vuoden ajan Lapin Kansan graafisena toimittajana.
Voisi kuvitella, että rakkaus paperiin olisi digitalisoitumisen myötä vain vahvistunut, mutta Kankaanranta vastaa toisin.
— Paperi elementtinä on häviämässä ja jotenkin sitä on mennyt siinä imussa, hän tuumii.
Kankaanranta kertoo, että Lapin Kansassa on viimeisen vuoden aikana tapahtunut radikaali muutos digiajattelun suhteen. Vaikka toimituksessa asiat tehdään edelleen sekä printtiin että digiin, painopiste on muuttunut verkkolehden suuntaan ja erityisesti mobiiliin.
— Seitsemänkymmentä prosenttia kaikista digin lukijoistamme käyttää mobiilia ja se on jo niin iso luku, että se on otettava huomioon. Kaikki lähtee mobiilinäkymästä ja siitä, näyttääkö juttu ja kuvitus hyvältä juuri kännykässä. Nykyään mietin kaikki kuvitukset verkon kautta.
Kankaanranta työskentelee pääsääntöisesti erilaisten grafiikoiden, visualisointien ja kuvitusten parissa. Uusi digitaalinen ympäristö onkin pakottanut yksinkertaistamaan visualisointeja, jotta ne keskustelisivat mobiilinäkymässä paremmin tekstin kanssa. Samalla toimituksessa on alettu tuottaa perusjuttujen ohella myös niin sanottuja rikkaampia artikkeleita, joiden yhteyteen suunnitellaan kuvitusmaisia videoita tai kuvitusanimaatioita.
— Lapin Kansassa oli työurani alussa perusmallina isojen, vaakasuuntaisten infografiikkakokonaisuuksien suunnittelu. Sen ajatuksen muuttaminen tähän kapeaan putkeen ja kännykkänäkymään, siihen on mennyt paljon aikaa, Kankaanranta myöntää.
Digikehitys onkin osittain hidastanut ja osittain nopeuttanut graafikon työtä. Digin kanssa työskentely ei täysin tuplaa esimerkiksi grafiikoiden tekoon kuluvaa aikaa, mutta työmäärä on ehdottomasti lisääntynyt. Toisaalta sisältöä pitää taas tuottaa nopeammin, sillä digi ei ole printtilehden tavoin sidoksissa vain yhteen deadlineen.
Miila Kankaanranta aloitti aikoinaan opiskelemaan mediatutkimusta Turun ammattikorkeakoululla, mutta päätyi sittemmin Lapin yliopiston graafikkolinjalle. Työt Lapin Ylioppilaslehdessä johdattivatkin Kankaanrannan aikoinaan Lapin Kansan graafikoksi. Kuva: Lapin Kansa.
— Digiin siirtyminen oli aluksi todella tuskallista. Nyt kun yleinen ilmapiiri asian suhteen on muuttunut, pidän enemmänkin kiehtovana haasteena asioiden miettimistä digitaalisuus edellä. Mutta molempiin medioihin pitää edelleen panostaa, ja se tuo eloa työhön.
Samalla kun toimituksen ajattelutavassa on tapahtunut muutos digitaalisuuden suuntaan, myös tekniset valmiudet ovat kehittyneet, mikä on tukenut entisestään sähköistymistä. Kankaanranta pohtiikin, millaisessa tilanteessa ollaan vuoden kuluttua, jos jo nyt vuoden aikana tapahtunut muutos tuntuu niin isolta.
— Lapissa digin kehitys on ollut nopeampaa kuin muualla Suomessa. Syy on yksinkertaisesti siinä, että välimatkat ovat pitkiä. Monessa paikassa lehti jaetaan vasta iltapäivällä, joten monet ovat siirtyneet digin käyttäjiksi painetun lehden ohella, hän avaa.
Digitaalisuuden positiivinen puoli onkin ehdottomasti se, että se on läsnä ja kulutettavissa kaikkialla. Samalla jutut ovat jaettavissa ja keskusteltavissa paljon helpommin kuin painetun lehden parissa. Haaste on kuitenkin kiinnittää lukijan huomio, sillä sosiaalisessa mediassa kaikki pelaavat samasta huomiosta.
— Kun mennään tästä kymmenen vuotta eteenpäin, onko printtilehteä enää olemassa? Miila Kankaanranta kysyy jatkaen:
— 2010-luvun alkupuoliskolla kuuli usein sanottavan, että media-ala on auringonlaskun ala. Nyt tuota lausetta ei ole kuulunut pitkään aikaan. Digipuoli on antanut journalismille uusia mahdollisuuksia – varsinkin se tosiasia, että myös digipuolella on olemassa maksuvalmis yleisö.
